Meidän arki

Tunteiden riippusilta

Mitä kaikkea laajat ruoka-aineallergiat ovat tunteellisesti tuoneet esiin näiden kolmen vuoden aikana? Mielestäni tunteiden riippusilta on osuva kuvaus. Tunteiden skaala on ollut epätoivosta katkeruuteen ja siitä jonkun asteiseen asian hyväksymiseen ja mukana kulkee myös toivo. Homma sujuu, kun kaikki on tyyntä. Sitten, kun seisoo siinä riippusillalla ja siltaa alkaa tärisyttää ruoka-ainekokeilu tai lapsen uudet mystiset oireet tai kivuliaat yöt tai mikä tahansa normaalista poikkeava, niin kyyti on välillä hurjaa.

Epätoivo on varmasti monelle allergiaperheen vanhemmalle erittäin tuttu tunne. Se on säännöllinen vieras täällä edelleen. Oliverin kanssa epätoivo iski nopeasti, kun mikään ei vaan sopinut. Epätoivo, kun et äitinä pystynyt helpottamaan sen pienen ihmisen oloa. Lapsen kivut on yksi raastavammista asioista. Ja tunne, kun itse aiheutat tavallaan ne kivut tarjoamalla uutta ruokaa, ei ole mukava. Eihän kukaan terve ihminen toivo, että lapsi kärsisi. Kuitenkin olet siinä tilanteessa, että edessä on uusi ruoka-aine ja mietit että tällä historialla tämä on epäsopiva 90% varmuudella, mutta sen pienen mahdollisuuden vuoksi, on vaan kokeiltava. On vain toivottava parasta. Jos ruoka-aine ei sovi, niin edessä on lapsen kipua, kyyneleitä, levottomia öitä ja huono äiti fiiliksiä.

Oliverin kanssa pahimmat epätoivon hetket on koettu siinä vaiheessa, kun mikään ei sopinut, cd:n (clostridium difficile) häätö ei tuntunut onnistuvan, jatkuvat korvatulehdukset, ne lukemattomat huonot yöt, cd:n poistumisen myötä ruokavalio ei laajentunutkaan, uudet allergiaoireet…

Siljan kohdalla epäuskoisuus oli hyvin vahvasti läsnä, kun tajusin ensimmäisten viikkojen jälkeen mistä oikeasti oli kyse. Toinen allergialapsi! Epätoivo lisääntyi msas tulosten myötä. Oma erittäin laaja id (imetysdieetti) on syventänyt epätoivoa ja Siljan jatkuva reagointi johonkin mystiseen ruoka-aineeseen luo lisää epätoivoa.

Epätoivo lisääntyy herkästi, kun tulee olo ettei kukaan ymmärrä eikä lähipiirissä ole samanlaista tilannetta. Neuvolasta ei välttämättä saa apua ja lääkärissä pahimmassa tapauksessa asiaa väheksytään. Tuttavat eivät pysty uskomaan asiaa ja kavereiden lapset syövät normaalisti. Välillä on tullut vahvana olo, että kuvittelenko kaiken? Tullut suorastaan hullu olo. Parasta apua tähän on ollut vertaistuki ihmisiltä, jotka oikeasti ovat samassa tilanteessa ja osaava ammattihenkilöstö.

Yksi tunne, joka ei ole ollut kovin imarteleva kokemus, on katkeruus. En ole koskaan pitänyt itseäni kovin katkerana ihmisenä, mutta allergioiden myötä olen saanut huomata itsessäni tämänkin tunteen. Usein sitä miettii että miksi me? Miksi meidän lapset? Mitä olen tehnyt väärin?

Tuntui pahalta olla vauvatapaamisissa, kun Oliver oli noin vuoden ikäinen ja kaikki muut lapset söivät kahvilassa normaaleja kahvilasta saatuja ruokia. He söivät uuniperunaa ja joivat maitoa. Heidän vanhemmat saivat valita kahvilan laajasta valikoimasta lapselle maistuvimmat tuotteet. Huolettomasti antoivat lapselle ruoan eteen. Sillä aikaa kaivoin itse ne kuuluisat eväät esiin. Kävin taas selittämässä kassalla, miksi meillä on omat eväät ja pyysin lämmittämään bataatit ja saksanhirvipullat. Kahvilassa ei ollut yhtään tuotetta, joka olisi sopinut.

Usein mietin että millaista normaali lapsiperhearki on. Millaista on tehdä vain yksi ruoka koko perheelle? Millaista on tarjota uusia ruokia, ilman pelkoa ja ahdistusta? Millaista on, kun ei tarvitse miettiä ruokaa niin paljon? Millaista se on, kun elämä ei pyöri ruoan, rotaatioiden ja oireiden ympärillä?

Asian on oppinut vuosien varrella kuitenkin hyväksymään. Tällainen on meidän perhe. Meidän perheessä ruoat tehdää lähes aina jokaiselle erikseen. Meillä kulkee eväät aina mukana. Meillä ollaan tarkkoja tuoteselosteista. Meillä syödään kuitenkin aina päivällinen yhdessä, vaikka kaikilla on erinäköinen ruokalautanen. Meillä on herkkupäiviä. Meillä leivotaan yhdessä. Tämä on meidän allergia-arkea. Välillä se ottaa todella paljon päähän ja välillä se sujuu sulavammin. Olen yrittänyt oppia hyväksymään kaikki tunteeni ja luottamaan siihen, että kun se epätoivo iskee, niin toivo seuraa perästä.

Toivo. Siinä se sana on, joka kannattelee vaikeina aikoina. Toivo paremmasta. Toivo, että tämäkin menee ohi ja helpottaa. Voi olla, että lapseni ei tule koskaan syömään täysin ilman rajoitteita, mutta toivoa on että asia helpottuu seuraavan 4-6 vuoden aikana. Usko on toinen vahva tunne, joka auttaa pitämään riippusillan vakaana. Usko itseensä vanhempana ja siihen että toimii oikein, koska tässä maailmassa epäilijöitä ja arvostelijoita riittää. Hyvä ammattihenkilöstä luo uskoa meidän omaan tekemiseen. Usko siihen, että me voitamme tämän taistelun. Ja usko siihen, että meidän perhe tulee selviämään tästä entistä vahvempana.

Spread the love
  •  
  •  
  •  
  •  
  •  
  •  

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *