Meidän arki

Sairaanhoitaja äitinä

”No hei eikö teille kaikki nämä ole vähän helpompia, kun kotona on sairaanhoitaja.”

Tämä lauseen olen kuullut. Sitä ei ole tarkoitettu pahalla, mutta tuossa on hyvin vähän totuuden perää mukana. Pysähdyin miettimään miten äitiys poikkeaa, jos on ollut itse lasten puolella töissä sairaanhoitajana. Se on välillä nimittäin aikamoista taiteilua. Siitä on jotain hyötyä, mutta joskus se on kääntynyt myös vastaan.

Äitiyden synty

Esikoisen synnyttyä olin heti ristitulessa. Oliver joutui lastenosastolle 8 tuntia synnytyksen jälkeen. Ironista, että hän meni osastolle, josta olin itse muutamaa viikkoa aikaisemmin jäänyt äitiyslomalle. Siellä sitä nyt oltiin. Vihreät hoitajan vaatteet olivat vaihtuneet sairaalan vaaleanpunaisiin mekkoihin, jotka oikein huusivat ”synnyttänyt!”.

Oli todella outoa katsoa vauvaa siinä hoidettavana. Tuntui, että olin töissä, mutta silti kaikki tuntui niin erilaiselta. Minun työni ei ollut siellä olla hoitaja vaan äiti. Olin nyt ”tiskin toisella puolella asiakkaana”. Kaikki toimenpiteet, mitä vauvalle tehtiin, olivat minulle tuttuja. Kuitenkin oli vaikea olla siinä tilanteessa. Jotain niin tärkeää ja rakasta makasi siinä sängyllä piuhojen keskellä.

Hyötynä tässä tilanteessa oli tietenkin se, että minua ympäröivät tutut, ihanat työkaverit, joihin luotin 100%. Silti oli erittäin vaikeaa jättää oma juuri syntynyt vauvamme osastolle.

Oliver siirtyi reilun vuorokauden tehovalvonnan jälkeen lapsivuodeosastolle. Olisin itse toivonut, että minua olisi lapsivuodeosastolla kohdeltu kuin ketä tahansa äitiä. Hyvin nopeasti kätilöiden kansliassa tuntui kiirivän tieto, että ”Siellä huone 11 on sitten vastasyntyneiden tehovalvonnan hoitaja”.

Vauvani ei ollut käynyt ns. normaalia vastasyntyneen polkua synnytyssalista lapsivuodeosastolle vaan hänessä olikin lisäseurattavaa ja nenämahaletku, kun sain hänet viereeni. Oli hieman ristiriitainen olo, koska osasin tehdä vauvani kanssa asioita, joita kätilöt hämmästelivät. He uteliaina seurasivat, kun aspiroin ilmaa nenämahaletkun kautta, jotta vauvalla olisi helpompi olla. En ollut täysin kuin perinteinen ensisynnyttäjä.

Olimme osastolla viisi päivää. Ainoastaan yksi kätilö tuli kysymään tarvitsemmeko ohjausta. Sanoimme, että nämä ovat olleet ensimmäisiä kertoja, kun mies on koskaan pitänyt vauvaa sylissä, joten kyllä me tarvitsemme ohjausta. Annoin miehen tehdä ja katsoin itse vierestä. Kätilö vilkuili välillä minua. Aivan kuin hän olisi halunnut varmistusta, että tekeekö nyt oikein.

Halusin olla osastolla äiti, mutta samalla olin totta kai kiinnostunut labratuloksista ja ymmärsin niistä enemmän kuin moni muu äiti. Pyysin nähdä mm. bilirubiinikäyrät, joista minulle tuohduttiin. ”Sinä olet nyt täällä äiti.” Mutta kuitenkin myöhemmin minulle annettiin sinivalo ja käskettiin laittaa lapsi sinivalohoitoon. Olen tehnyt sen kymmeniä kertoja, mutta silti minusta tämä ei ollut sitä äidin kohtaamista.

Äitiys kertaa kaksi

Siljan syntymän jälkeen olin eri sairaalassa. Kukaan ei tuntenut minua. Olin tarkoituksella hiljaa ammatistani. Oli ihanaa tulla kohdatuksi täysin ilman mitään pelkoja tai olettamuksia. Sain kysellä ”typeriä” kysymyksiä, joihin tiesin todennäköisen vastauksen, mutta joihin halusin varmuuden. Olimme sairaalassa jälleen viisi päivää keltaisuusongelmien vuoksi. Viidentenä päivänä meitä ei olisi vieläkään päästetty kotiin, koska pitää olla yksi päivä ilman sinivaloa, jotta kätilöt voivat arvioida vauvan vointia. Tässä vaiheessa ”käytin hyödykseni” ammattiani. Kun kerroin kätilölle missä olen ollut töissä (ajatuksena, että ehkä pääsisimme kuitenkin kotiin samana päivänä), sain reaktioksi hämmennystä ja anteeksi pyytelyä, että enemmänhän minä näistä asioista kuulemma tiedän. Rauhoittelin, että hän oli toiminut juuri niin kuin kuuluukin. Hän oli kohdellut minua kuin juuri synnyttänyttä äitiä. Kätilö konsultoi lääkäriä, joka mietti osaanko minä arvioida vauvan voinnin kotona. Pääsimme kotiin.

Kohtaamiset mitä Oliverin kanssa koimme ensimmäisten päivien aikana kertoi jo omalta osaltaan sitä mitä tuleman pitää: taitelua ammatin ja äitiyden kanssa. Välillä se hämärtyy jopa kotona.

Hyödyt

Voin myöntää suoraan, että ammatista on myös hyötyä. Tutut lääkärit tekevät myös yksityisellä puolella töitä, joten on ollut helppo mennä välillä lääkärin vastaanotolle, jonka kanssa on tehnyt yhdessä töitä. Siitä on se hyöty, että minua on joka kerta kuunneltu todella tarkkaan ja huolet on otettu todesta heti. Kaipa lääkärit ajattelevat, että jos sairaanhoitajaäiti on asiasta huolissaan, niin on syytä syventyä asiaan enemmän. Termistö ja tutkimukset joissakin tilanteissa ovat tuttuja, joten on helpompaa seurata keskustelua, jos lääkäri käyttää paljon maallikolle vieraampia sanoja.

En myöskään ollut perinteinen ensisynnyttäjä, joka saattaa pitää ensimmäistä kertaa vauvaa sylissä. Olin hoitanut vauvoja osastolla jo monta vuotta. Pienimmät ovat olleet reilut 800g. Vauvan käsittely ei ollut uutta. Ja onhan sitä itsellä ollut muutama ässä hihassa. Masujumpat kuuluvat työkuvaan ja yleisesti vatsavaivojen hoito. Tietyt tuotteet, mitä apteekista voi saada vauvan vaivoihin, olivat tuttuja. Minulla oli siis paljon tietoa vauvojen hoidosta. Toki kaikessa se ei näkynyt. Vaikka sitä on saanut imetysohjaaja koulutuksen, niin eipä alku ollut sen helpompi kuin muillakaan imetyksen suhteen.

Tiedon ja tutkimusten etsiminen ongelman kohdatessa on itsestään selvää. Töissä on tottunut, että jos vauvalla on joku ongelma, siihen tulee löytää mahdollisimman nopeasti ratkaisu. Osaan myös kyseenalaistaa tietyt asiat. Infektioiden hoitaminen kotona on ollut hieman helpompaa, koska imut, keittosuolaliuokset ym. ovat olleet tuttuja asioita töistä.

Mutta siihen ne hyödyt sitten jää.

Onko helpompaa?

Osaanko/tiedänkö minä allergioista (ja dysfasiasta ym.) tavallista enemmän? Onko tämä ollut ammattini takia helpompaa? Vastaus on selvä: ei.

Olen kuitenkin vain äiti. Olen usein hämmentynyt ja ihmeissäni. Allergiat olivat minulle täysin uusi ja tuntematon maailma. Sinne sukeltaminen on vaatinut paljon. Yhtä paljon kuin muiltakin. Se on vienyt yöunet ja mielenterveyden. Olen käyttänyt tunteja etsien tietoa ja ymmärtääkseni mistä on kysymys. En ole tiennyt sen paremmin kannattaako seuraavaksi kokeilla omenaa vai mustikkaa, jos koivu kukkii samaan aikaan.

”Sinähän se sairaanhoitaja olet” on mieheni useasti käyttämä lause, kun ihmettelen lapsen ihottumaa tai näppylöitä. En minä ole kuitenkaan mikään kävelevä sairaustietokirja. Olen ihan hukassa, kun lapsellani on syylä. En minä ole niitä ennen hoitanut. Ilolla odotan täitä, kihomatoja ja enterorokkoja. Ihan yhtä Googlen varassa sitä itsekin on. Mutta se hyvä puoli ammatista on, että minulla on kollegoita auttamassa. Nopeasti saa pohtia toisen hoitajan kanssa onko kyseessä syylä vai joku muu.

Kollegiaalisuus

Tämä on ollut tiukka paikka. Allergiamaailma on jakautunut kahtia. On ne lääkärit, joilla on hyvin suora ”siedätys, siedätys-> asia hoidettu” tapa ja sitten on lääkärit, jotka puhuvat suoliston kunnosta ja erilaisista allergiamuodoista. Allergiamaailmassa pitää valita puolensa. Joskus tuntuu, että joutuu väkisinkin vähän kritisoimaan toista puolta ja samalla petän kollegoita. Se on iso asia, koska sairaanhoitajana haluaisin tuntea vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta koko ammattikuntaan. Nyt joudun olemaan hyvin paljon eri mieltä kuin osa hoitajista ja lääkäreistä.

Rotkon kokoinen hyppy

Kun lääketiede ei pystynyt lasta auttamaan, on ison tien haarassa. Tyytyä tähän vai laajentaako maailmankatsomusta? Valinta ei ole ollut helppo ja matka on ollut pitkä. Olen saanut sairaan/terveydenhoitajana vahvan kliinisen lääketieteeseen pohjautuvan sairaanhoitajakoulutuksen. Rokotus asioista kirjoitinkin vähän aikaa sitten: Ääripäiden välissä. Rokottaa vai ei?

Olemme olleet tilanteessa, jossa lapsella on suolistossa clostridium difficile, jolle lopullinen niitti olisi ollut antibioottikuuri. Tilanne olisi voinut mennä todella pahaksi. Siinä vaiheessa, kun on vaihtoehtoja, jotka ovat vain huonoja, on valmis tanssimaan sadetanssia, jos se vain auttaa. Olemme kokeilleet mm. homeopatiaa. Tästä en ole edelleenkään muodostanut mielipidettä. Tavallaan on merkkejä, että siitä on ollut tietyissä tilanteissa apua, mutta samalla oma kliinisen lääketieteen kannattaja sisälläni ei halua asiaa miettiä enempää. Korvatulehdukset olemme hoitaneet pitkälti osteopatian voimin, josta on tulossa hyvin pian se kauan lupaamani kirjoitus.

Me emme saaneet häädettyä apteekin tuotteilla clostridiumia. Ja kun olet valvonut kipeän lapsen kanssa, joka oksentaa suurimman osan ruoasta pihalle, kuukausi kuukauden perään, on aika valmista kauraa kokeilemaan muutakin. Me olemme hoitaneet Oliverin clostridiumin luontaistuotteeseen verrattavissa olevilla tuotteilla: Symbioflorilla ja solumineraaleilla. Symbioflor on siitä jännässä maineessa, että se on erittäin paljon käytetty tuote Keski-Euroopassa ja sitä on minun tietämykseni mukaan jopa myyty jossain vaiheessa Suomen apteekeissa, mutta nyt se ilmeisesti luokitellaan luontaistuotteeksi.

Onhan se ollut iso asia, että suurimmaksi osaksi me menemme apteekin sijaan Lifeen tai muuhun vastaavaan kauppaan. Monessa apteekin tuotteessa on joku lisäaine, joka ei sovi. Luontaistuotteista meille ei ole tullut samanlaisia ongelmia. Tässä vaiheessa haluan korostaa sitä, että lapsia hoidetaan tarkasti lääkärin seurannassa. Heidän ravitsemuslabroja ym. kontrolloidaan säännöllisin väliajoin. Tämä on minulle aivan ensisijaisen tärkeää, jotta saan varmistuksen, että meidän lisäravinteet todella imeytyvät ja tehoavat niin kuin kuuluu.

Tämä on aihe, josta voisi kirjoittaa oman postauksen. Mutta haluan nostaa sen esille, että tämä hyppy on ollut valtava ja se ei ole ollut helppo. Ei ole vieläkään. Teen välillä paljon sisäistä taistelua asian kanssa. Mutta näen, että meidän lapset voivat paremmin. Ja näen ne labratulokset, jotka kertovat sitä samaa asiaa, että asiat ovat ok, tiedän, että olemme tehneet oikeita ratkaisuja.

Loppujen lopuksi

Loppujen lopuksi olen äiti. Äiti, joka välillä osaa ja välillä on aivan pallo hukassa. Mitä enemmän nämä lapset kasvavat sitä liukkaammaksi pallo tuntuu muuttuvan.

Sen kuitenkin tiedän, että nämä vuodet ja vastoinkäymiset ovat tuoneet minun ammattiminääni aivan valtavasti. Uskon todella, että olen näiden jälkeen parempi, empaattisempi ja avarakatseisempi hoitaja.

Spread the love
  • 37
  •  
  •  
  •  
  •  
  •  
    37
    Shares

About Raisa

Hei olen 29 -vuotias, kahden moniallergikko lapsen äiti. Ammatiltani olen sairaanhoitaja ja terveydenhoitaja. Haluan, että lasten allergioista ja siitä mihin kaikkeen se vaikuttaa yhdessä perheessä, puhuttaisiin nykyistä enemmän. Blogissa kerron meidän arjesta ja taistelusta allergioiden parissa. Samalla annan vinkkejä, joita olen kerännyt niin ollessani äitinä moniallergisille lapsille kuin työnikin puolesta. Pystyt seuraamaan blogia Facebookissa: lapsen tyhjä lautanen ja Instragramissa lapsen_tyhja_lautanen.
View all posts by Raisa →

2 thoughts on “Sairaanhoitaja äitinä

  1. Jotenkin voisin kuvitella, että olipa ammatti mikä hyvänsä, niin äitiys on aina siitä täysin irrallinen juttu. Itse en ainakaan osaisi kuvitella äitiyttä samalla tavalla suorittavana työnä kuin mitä työelämässä päivät pitkät teen. Äitiydessä on aina tunne-elämä kuitenkin mukana ihan eri tavalla kuin työssä, johon pääsääntöisesti osaa suhtautua järjen kautta. Mutta kiva kuulla, että sairaanhoitajatkin ovat joskus sormi suussa lasten sairauksen kanssa ihan niinkuin me muutkin, joilla ei sairaanhoitaja taustaa ole.

    1. Näinhän se juurikin on. Jollain tavalla pienesti voi ammatti vaikuttaa, mutta aika samalla viivalla kaikki ollaan 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *