Meidän arki

Minä 30 vuotta

Tänään on se päivä. Minä täytän kolmekymmentä. Kymmenen vuotta sitten tämä kuulosti hyvin kaukaiselta. Ajattelin kaksikymppisenä (nuoren ihmisen tavoin), että elämä loppuu, kun täyttää kolmekymmentä. Ajattelin, että silloin elämä on vain täynnä velvollisuuksia. Se olisi täynnä töitä ja mahdollisia lapsia. Olisi asuntovelka ja rahahuolia. Olisi pitkä parisuhde ja sen tuomat harmaat sävyt (ei siis enää ihastumisia ja rakastumisia). Sitä olisi aikuinen ja elämä olisi täynnä erilaisia pakotteita. Eihän tuo paketti kovin houkuttelevalta kuulosta. Sitä pakettia kutsutaan ruuhkavuosiksi.

En ollut kovin väärässä millaista elämäni olisi kolmekymppisenä, mutta ajattelenko, että elämäni on loppu? Ei. Se ei ole loppu. Elämässäni on järjetön määrä velvollisuuksia ja niitä tylsiä asioita mitä kaksikymppisellä minulla ei ollut. Minulla on kuitenkin niin paljon hyvää juuri nyt tässä hetkessä, että en koe tulevaisuuttakaan pelottavaksi.

Mennyt

Elämässäni on tapahtunut paljon asioita viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Iso osa ei ole ollut kovinkaan ihania ja niitä asioita olen nyt alkanut korjailemaan itsessäni. Viimeiset kahdeksan vuotta ovat olleet henkisen kasvun aikaa ja viimeiset neljä vuotta ovat olleet rankkoja. Olen saanut kaksi ihanaa lasta, mutta heidän allergiat ja vaikeat raskaudet ovat vieneet paljon voimia. Tässä kuitenkin koko ajan kasvetaan mukana. Olen saanut oppia sen, että itseensä tutustuminen on loppuelämän koulu.

Mitä nyt?

Ruuhkavuodet jatkuvat. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Meillä on pienet lapset, jotka tuovat arkeemme paljon ”perus lastenhoidon” lisäksi lääkärikäyntejä, puheterapiaa, toimintaterapiaa (lähete saatu nyt), verikokeita, neuvolakontrolleja ym. Lisäksi asumisasiat toki mietityttävät ja niihin on jossain vaiheessa paneuduttava enemmän. Työkuviot ovat avoinna ja parisuhdetta tulisi hoitaa. Lista on aikamoinen. Nyt olisi kuitenkin tavoitteena, että vaikka ruuhkaa pukkaa, niin sitä ei olisi täysin stressin ja kiireen vietävissä. Osaisi välillä pysähtyä ja nauttia siitä mitä ympärillä on. Nähdä sieltä kiireen ja roinan seasta ne hymyilevät lapset, häntää heiluttavan koiran ja oman aviomiehen.

Töitä, töitä, mutta mitä töitä?

Kymmenen vuotta sitten tavoitteeni oli, että minulla olisi vakituinen työpaikka tässä vaiheessa. Sitä ei kuitenkaan ole, koska hoitoalalla (varsinkin lasten puolella) pääkaupunkiseudulla on vaikea saada vakituista virkaa. Asiaa ei ole auttanut, että olen nyt toistamiseen äitiyslomalla. Nyt on ollut paljon mietinnässä missä vaiheessa palaan työelämään. Paljon olen saanut erilaisia näkökulmia asioihin. ”Jos tämä on teidän viimeinen lapsi, sinulle ei tule enää uusia mahdollisuuksia olla kotona.” ”Teillä on älyttömän rankkaa nyt. Joskus helpottaa, kun lapset ovat hoidossa ja itse pääsee töihin lepäämään.” Nämä ovat hyviä näkökulmia molemmat. Palaan töihin joko ensi tammikuussa tai vuoden päästä elokuussa. Asiaan myös vaikuttaa paljon se, että miltä meidän arki näyttää syksyllä. Tällä hetkellä emme edes molemmat voisi tehdä päivätöitä täydellä työajalla. Lapsilla on niin paljon erilaisia käyntejä, että en tiedä mistä repisimme siihen ajan. Toivon todella kovasti, että tilanne rauhoittuu.

Olenkin ottanut uuden tavoitteen töiden suhteen. Haluan, että kymmenen vuoden päästä tiedän mistä työstä nautin. Toiveena on, että tuleva työni ei veisi kohtuuttomasti energiaa. Energiasyöppöjä löytyy jo omasta elämästä. Tuntuu, että tällaisen työn löytäminen nykypäivänä on haastavaa. Joka paikassa tiukennetaan budjetteja ja resursseja. Paljon on mielessä kuitenkin mihin haluan itseäni ja omaa osaamistani kehittää. Onko se keskola vai kenties neuvola vai yksityinen puoli? Sitä en vielä tiedä. Uskon kuitenkin, että päädyn oikeaan ratkaisuun.

Kehoni

Tämä on yksi pelottavimmista asioista, kun siirtyy uudelle vuosikymmenelle. Keho vanhenee, vaikka mieli ei sitä tekisi. Voin myöntää, että olen tiiraillut jo useamman vuoden peiliä ryppyjä etsien. Kyllähän ne sieltä tulevat halusin tai en. Voin myös sen myöntää, että en ole pitänyt kehostani niin hyvää huolta, kuin olisi pitänyt. Olen toivoton sokerisyöppö ja olen inhonnut paljon liikuntaa. Ennen en hirveästi miettinyt mitä laitoin suuhuni. Kotoa pois muutettuani ruokavalioni koostui pitkälti mäkkäristä ja eineksistä.

Nyt tiedän asioista enemmän. Nyt tiedän myös sen, että voin saada kehoni voimaan paljon paremmin mitä se oli kymmenen vuotta sitten. Tavoitteita tähän löytyy. Ensimmäinen asia on ravitsemus ja lepo. Lepo on siitä hankala, että siihen vaikuttaa paljon miten meillä nukutaan öisin. Mutta yritin parhaani mukaan myös välillä levätä. Ravitsemuksellisesti tavoitteena on löytää itselleni ruokavalio, joka on helppo ja palauttaisi voimia. Viimeiset neljä vuotta ovat imeneet minun vitamiini ym. varastot melko tyhjiin. Tähän on tarkoitus paneutua ammattilaisen kanssa pikapuoliin.

Minulla on viharakkaus suhde liikuntaan. Tavallaan vihaan sitä, mutta tiedän myös (silloin joskus 5 vuotta sitten), kun tutustuin ryhmäliikuntoihin ja kuntosaliin, että liikunnalla on mielihyvää tuottavaa vaikutusta. On mahtavaa, että tuolloin noin 23-25 -vuotiaana liikuin ja kehityin ja löysin sen ilon mitä liikunta voi tuoda. Nyt tiedän, että se on mahdollista saavuttaa. Haluaisin saada sellaisen arjen, jossa liikunta olisi normaali osa elämää eikä niin, että sinne lenkille pitää vääntäytyä hampaat irvessä.

Olen kuitenkin tiedostanut viime aikoina olevani suorittaja luonne, joten nyt yritän myös opetella sitä, että kaiken ei tarvitse tapahtua nyt ja heti. Opettelen antamaan itselleni aikaa. Yksi asia kerrallaan. Tämän kesän olen opetellut lepäämään ja hölläämään. Syksyn koettaessa ihmettelen ruokavaliota ja sitten pikku hiljaa toivottavasti löydän ilon liikkumisesta jälleen.

Voisi sanoa, että nyt on minun aika keskittyä itseeni niin henkisesti kuin fyysisesti. Kolmekymmentä olkoon minun hyvinvoinnin vuosikymmen.

Mitä kymmenen vuoden päästä?

Ei voi tietää. Seuraavat kymmenen vuotta tulevat aivan varmasti pitämään monta yllätystä sisällään. Uskon kuitenkin, että opin taas paljon uutta elämästä ja itsestäni. Toivon, että saan seurata kahden aivan mahtavan tyypin kasvamista yhdessä mieheni kanssa.

Kymmenen vuoden päästä meillä asustaa 11- ja 13 -vuotiaat lapset. Ikähaarukka 40-50v ei sekään kuulosta kovin stressivapaalta ajalta. Yritetään siis nauttia tästä hetkestä aina välillä.

Ei tämä 30 nyt niin paha ole, mitä kymmenen vuotta sitten ajattelin.

Spread the love
  • 8
  •  
  •  
  •  
  •  
  •  
    8
    Shares
Tagged , , , , , ,

About Raisa

Hei olen 29 -vuotias, kahden moniallergikko lapsen äiti. Ammatiltani olen sairaanhoitaja ja terveydenhoitaja. Haluan, että lasten allergioista ja siitä mihin kaikkeen se vaikuttaa yhdessä perheessä, puhuttaisiin nykyistä enemmän. Blogissa kerron meidän arjesta ja taistelusta allergioiden parissa. Samalla annan vinkkejä, joita olen kerännyt niin ollessani äitinä moniallergisille lapsille kuin työnikin puolesta. Pystyt seuraamaan blogia Facebookissa: lapsen tyhjä lautanen ja Instragramissa lapsen_tyhja_lautanen.
View all posts by Raisa →

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *