Meidän arki

Irtisanouduin kotona

Irtisanouduin kodin monesta roolista: siivooja, kokki, autonkuljettaja, suunnittelija, hoitaja. Mitä tapahtui meidän perheessä?

Suhteen alku

Olemme puolisoni kanssa olleet kohta 10v yhdessä ja pian tulee 9v yhdessä asumista täyteen. Kun kaksi ihmistä muuttaa yhteen, niin kaksi erilaista tapaa ja elämäntyyliä yhdistyy. Näin tylysti yleistettynä meillä oli aika perinteisesti nainen ja mies –asetelma, jossa niin sanotut siivousmieltymykset olivat erilaiset. Minä rakastin, että kaikki olivat järjestyksessä (cd:t aakkosjärjestyksessä, kirjat koko järjestyksessä ja dvd:t värijärjestyksessä). Mieheni oli suurien linjojen tyyppiä.

Jotta koin oloni mukavaksi kodissamme, halusin että järjestys oli selkeämpää, joten nopeasti asetelma oli sellainen, että minä siivosin enemmän. Tästä, yllläriylläri, syntyi useita keskusteluja. Toisaltaan voisi kysyä: kummalla on enemmän oikeus vaatia oman mieltymysten mukaista asumisympäristöä? No joka tapauksessa elimme omanlaista elämäämme.

Sitten tulivat lapset.

 

Lapset ja kodin hulluus

Oliverin synnyttyä minä nautin siitä, että kerrankin minulla oli kunnolla aikaa siivota. Ennen Oliverin syntymää tein kolmivuorotyötä eli tuntui, että aikaa oli todella vähän kodin askareihin. Pääsin toteuttamaan itseäni ja siivosin. Paljon. Nyt viisi vuotta myöhemmin katson tuota ajanjaksoa ja mietin, että tuolloin olin jo ajamassa itseäni vääjäämättömästi uupumukseen.

Kaksi vuotta sitten huomasin olevani tilanteessa, jossa minulla oli kaksi moniallergista, infektiokiereistä lasta. Toisella puheenkehityksen kanssa haasteita. Lisäksi meillä oli tuolloin vielä sairastelevia eläimiä. Yritin pitää omista siisteystavoitteistani kiinni ja hoitaa kaikkea muuta siinä mukana. Lisäksi, koska puoliso kävi töissä, koin, että minun tehtäväni oli hoitaa kotia ja lapsia. Ainoa, että työ, johon luulin sitoutuneen, olikin paljon rankempaa. Sain jatkuvasti lisätöitä: hyperemeesikset, allergioita, korvatulehduksia, syklisiä kuumeita, imetysdieetin, huolta ja pelkoa, lukemattomia lääkärikäyntejä, terapioita, oman anemia jne. Eipä kukaan osannut tähän valmistua. En minä enkä puolisoni.

Koska jo pelkästään erilaisia käyntejä (lääkärit, labrat, neuvolat jne) oli keskimäärin vuosien ajan kuukaudessa 8-15, tuntui, että elin lasten kanssa autossa. Ajoimme ympäri Uusimaata. Samaan aikaan yritin pitää kotia kunnossa.

Irtisanouduin

Kesällä 2018 totesin, että nyt riittää. Se ei tullut sellaisella vihalla ”nyt riittää!” vaan toteamuksena, että yksi ihminen tähän ei vain pysty. Jos haluaisin, että meidän perhe ei pahemmin sairastuisi ja rikkoutuisi, hommaan oli pakko tulla muutos. Minä päästin kontrollista irti.

Tässä kohtaan haluan sanoa, että en halua syyttää puolisoani. Emme vain osanneet valmistautua tähän. Tämä on ollut parisuhteen kannalta haastavaa. Meille annettiin niin paljon. Räpiköimme ja rämmimme. En voi puolisoni puolesta puhua, mutta uskon, että hän koki avuttomuutta tilanteen edessä ja nopeasti meidän roolit eriytyivät. Puolisoni hyväksi täytyy todeta, että hän on aina halunnut, että otan omaa aikaa. Siitä meidän ei ole koskaan tarvinnut vääntää. Myös vkl:t olemme aina tasapuolisesti jakaneet nukkumisen suhteen.

Se ei vain enää riittänyt.

Teimme yhdessä päätöksen, että jaoimme lapset. Kuulostaa hassulta. Mutta koska 09/19 palasin säännölliseen työelämään, emme yksinkertaisesti voineet jatkaa samalla tavalla. Mies otti Oliverin ja minä Siljan eli mieheni hoitaa kaikki Oliverin asiat: lääkärit, terapiat, vasu-keskustelut ym. Tämä on toiminut mukavasti.

Sekava koti, sekava elämä?

Mutta mitä kävi, kun laitoin mopin siivouskaappiin? Reilu vuosi sitten päästin irti siivoamisesta. Tämä ei tarkoita, että minä olisin lopettanut siivouksesta. Siivoan, mutta huomattavasti vähemmän kuin ennen. Ja mikä huikeinta: minä olen oppinut sietämään sitä epäjärjestystä ja kaaosta ympärilläni.

Nyt tulee se mielenkiintoisin ilmiö: miehestäni on alkanut häiritsemään kaaos ympärillä. Hän on huomannut kuinka raivostuttavaa on alkaa tekemään ruokaa lapsille, kun keittiössä ei ole tilaa. Kuinka veemäistä on etsiä lapsille vaatteita, kun puhtaat ovat viikkaamatta korissa. Ja jotenkin ihmeellisesti vanhentuneet ruoat eivät kävele itse jääkaapista pois.

Ymmärrän, että muutos puolisolleni on iso. Hän joutuu sumplimaan töitä, että pystyy hoitamaan yhden lapsen tarvittavat lääkärit ym., hän hoitaa pääasiassa lapsiemme viennit ja haut päiväkodista (koska menee töihin päiväkodin ohi), kotona odottaa siivous ja ruoanlaitto.

Ja tässä proseintteina miten meistä meillä menee kotityöt nyt ja miten ne menivät ennen:

 Nyt: mies-minä%Ennen: mies-minä%
Siivous60-40%15-85%
Lasten vienti ja haku90-10%10-90%
Lasten asiat (lääkärit ym.)45-55%10-90%
Ruoanlaitto30-70%5-95%
Lasten sairasteluiden hoito50-50%0-100%
Pihatyöt90-10%90-10%
Työelämä50-50%90-10%

Työelämän kohdalla tulee huomioida, että lähdemme samaan aikaan töihin, mutta työmatkojen ym. vuoksi mies on kotona lasten kanssa 1-1.5h ennen minua.
Ja lisäksi siivouksen kohdalla tulee huomioida, että meillä siivottiin huomattavan enemmän, kun minä hoidin pääasiassa siivouksen. Nyt panostuksemme on huomattavasti vähäisempi.

 

Lopputulos

Minä voin paljon paremmin kuin vuosi sitten. Kyllä minua ärsyttää sotkut, mutta siedän sitä. Nyt olemme uuden edessä. Yritämme löytää tasapainoa, jossa kaikkien olisi hyvä olla. En todellakaan ole täydellinen ja, kun mieheni valittaa, että miten täällä voi laittaa ruokaa, kun keittiö pitää siivota, saatan mielessäni (ja joskus ääneen): lällättää ”No niinpä! Miltä nyt tuntuu? Minä tein tuota vuosia!”. Jep jep. Olen tullut siis jollain tavalla katkeraksi ja osittain tunnen mielihyvää, että mieheni huomaa, että se siisti keittiö ei ole minkään kotitontun tekosia.

On oikeastaan väärin todeta, että irtisanouduin kotitöistä, koska irtisanouduin siitä liikatyöstä, joka tuli. Josta yritin rämpiä yksin ja jonka vuoksi uuvuin. Se oli työtä, josta tuntui, että kukaan ei antanut kiitosta, kukaan ei auttanut ja kukaan ei tuntunut edes ymmärtävän, että olin hukkumassa.

Työntekijä, joka ottaa työn firmassa, jossa toimena on kokin työ, hän olettaa tekevänsä kokin työtä ja siihen liittyvät aiheet. Kuinka nopeasti hän olisi saanut tarpeeksi, jos häneltä vaadittaisiin myös kuljettaa ruoat, siivota kellarit, päivystää öisin ja suunnittella työkavereiden meno, ilman lisäpalkkaa tai kiitosta?

Jokainen perhe on erilainen ja jokaisen jaksaminen erilaista ja jokaisen tukiverkosto on erilainen. Tämä oli nyt ote meidän elämästä. Meidän haparoinnista, rämpimisestä ja ruuhkavuosien tööttäilyistä.

Ja jokaiselle, joka tulee sanomaan: ”No sellaisia ne ruuhkavuodet ovat!”, totean: ”Haista ***** Tämä ruuhka ei ole mitään Kehä kolmosen seisoskelua vaan ruuhkat ovat Pariisin ruuhkan luokkaa.”.

Kritiikki ulkopuolelta

Olen saanut kritiikkiä vuoden aikana päätöksestä irtisanoutua ekstratöistä ja laittaa oma ja perheen hyvinvointini kaiken muun edelle. Ikinä mieheni ei ole saanut kritiikkiä ulkopuolisilta liittyen meidän kodin askareihin tai hänen harrastuksiin. Edelleen tässä yhteiskunnassa kytee tämä kalkkeutunut ja alistava ajatusmalli, kuinka äiti olisi vastuussa kaikkeen kotiin ja lapsiin liittyvässä. Se ajaa monet suorittamaan ja ajoi minut huolehtimaan kaikesta yksin.

Lapset ovat minun munasolun ja mieheni siittiön tulosta. Siinä vaiheessa en ole allekirjoittanut mitään riistoon oikeuttavaa työsopparia. Minulle riitti ja karistin sen kriittisen pirun olkapäältä, ravistelin siisteystavoitteet itsestäni ja päätin jättää ulkopuolisten kommentit oven ulkopuolelle. Paras päätös ikinä!

Ja moi vaan kaikkille pitkästä aikaa! Blogissa ollut hiljaisempaa osittain väsymyksen, osittain työelämän vuoksi ja osittain teknisistä syistä (puuttuu kunnon kone, millä tehdä tekstejä). Ihanaa, että olet tänne löytänyt.

Enemmän päivittelen Instagramin puolella ja uutena minut löytää myös Tiktokissa nimellä: lapsentyhjalautanen

Spread the love
  •  
  •  
  •  
  •  
  •  
  •  

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *