Ajankohtaista

Erityislapsi säästönappulana


”Tätäkö tämä tulee olemaan erityislapsen vanhempana?”

Tämä oli päällimmäinen ajatus, kun poistuin päiväkodista. Näen edessäni taistelun, jossa on vain häviäjiä. Tiedän, että minä äitinä olen se, joka pyrkii tässä taistelussa olemaan kilpenä poikaani varten. Siltikään se ei tule todennäköisesti riittämään. Me olemme matkalla eturintamalle halusimme tai emme.

Taustaa. Meillä on ihana, iloinen, empaattinen ja reipas Oliver poika, joka on nyt 3.5 vuotta. Hänessä on jotain erityistä. Hänellä on dysfasia, jonka takia hänellä on merkittävä puheen kehityksen viivästymä. Lisäksi Oliverilla on todella pahat ja laaja-alaiset allergiat. Nyt on myös selvityksen alla vilkkaus ja aistisäätelyn ongelmat.

Hän on ollut 1.5 vuotta päiväkodissa. Nyt elokuussa hän siirtyi isompien ryhmään. Hän ei ole vielä ”tarpeeksi hankala tapaus”, että olisimme saaneet hänet pienryhmään. Keväällä minulta kysyttiin saisiko Oliverin ryhmään hakea neljättä hoitajaa (normaalisti ryhmässä on 21 lasta ja 3 hoitajaa) Oliverin haasteiden vuoksi. Totta kai suostuin ja kaupunki  myönsi ylimääräisen hoitajan. Myöhemmin minulle kerrottiin, että ryhmään otetaan myös muita, joilla on puheenkehityksen tuotossa ongelmia.

”Vastauksena sain, että liikaa lapsia, liian vähän hoitajia, ei pysty.”

”Heidän asenne ja sanansa kielivät siitä tosiasiasta mikä päiväkotimaailmassa vallitsee: resurssipula.”

Kolmen viikon jälkeen päiväkodin aloituksesta minulle selvisi ensin, että Oliver ei ole löytänyt omasta ryhmästään kavereita. Pihalla hän on hakeutunut puolta vanhempien, eskari-ikäisten seuraan. Tästä on seurannut poikani höykyttämistä ja kiusaamista (mm. vedetty housut alas). Minulla oli vastassa lapsi, joka oli silminnähden kierroksilla ja hämmentynyt. Hänen ”kaverinsa” tekevät hänelle huonon olon.

Otin tietenkin tämän asian puheeksi hoitajien kanssa. Kysyin, että olisiko Oliveria mahdollista ohjata leikkimään pihalla oman ryhmäläisten kanssa. Vastauksena sain, että liikaa lapsia, liian vähän hoitajia, ei pysty. Oliverin Vasu:ssa (varhaiskasvatussuunnitelma) on jo maininta, että Oliver tarvitsee aikuisen apua kaverisuhteiden luomisessa. Kysyin miten Oliverin ryhmäytyminen on heidän mielestään sujunut. Vastaus: se kestää. Kysyin neljännestä hoitajasta. Tässä kohtaan selvisi, että neljättä hoitajaa ei ole. Hän sijaistaa muissa ryhmissä poissaoloja. Ryhmässä on nyt 21 lasta, joilla kolmella on erityistuen tarve, jolloin heidän lasketaan vievän kahden lapsen paikka eli lapsia on 24 tällä matematiikalla. Hoitajia kolme. Yksi hoitajista totesi, että ei ole päässyt tekemään Oliverin kanssa niitä asioita, joilla on ollut tarkoitus tukea Oliveria.

”On hyvin pysäyttävää huomata, että minun poikani on joutumassa tai oikeastaan on jo joutunut säästönappulaksi. Häntä voidaan kiusata pihalla sen takia, koska ei ole resursseja estää tätä.”

Jos ryhmään on tarkoituksella kerätty erityisen tuen tarvitsijoita ja haettu ylimääräinen hoitaja, jota ei sitten kuitenkaan ole, asetelma vaikuttaa epäreilulta.

Hoitajien reaktiot saivat minussa ensin aikaan tyrmistymisen ja ärsyyntymisen. Sitten ymmärsin. Heidän asenne ja sanansa kielivät siitä tosiasiasta mikä päiväkotimaailmassa vallitsee: resurssipula.

Kaikesta säästetään ja kaikkea kiristetään. Erityislapset tarvitsisivat erityistä tukea, mutta joutuvat ensimmäisenä kärsimään näistä säästöistä. On hyvin pysäyttävää huomata, että minun poikani on joutumassa tai oikeastaan on jo joutunut säästönappulaksi. Häntä voidaan kiusata pihalla sen takia, koska ei ole resursseja estää tätä. Se ylimääräinen hoitaja on paikkaamassa nyt muita poissaoloja.

Missä on ennaltaehkäisy? Minulle on usein sanottu, että hän on vasta niin pieni, antaa kasvaa ja kehittyä. Kuitenkin mietin samalla, että onko tarkoitus nyt vain selvitä nämä päiväkotivuodet ja katsoa, kun koulun alkaessa homma räjähtää käsiin. Kun lapseni ei kykene istumaan paikallaan ja oppimaan. Kun hänen on vaikea saada ystäviä. Kenties jo 3 -vuotiaana alkanut kiusaaminen jatkuu pahimmassa tapauksessa edelleen.

”Hän on ihmeissään ja hämmentynyt. Hän on vihainen ja turhautunut.”

Psykologi totesi, että Oliver kuuluu niihin lapsiin, jotka ovat erityisiä, mutta ei tarpeeksi rajulla ja räiskyvällä tavalla. Hän ei ole väkivaltainen. Hän ei järjestä kaaosta. Hän on filmaattinen ja herttainen poika, joka yrittää pärjätä päiväkotipäivän ajan. Hän on jäänyt yksin, koska ei ole sanoja tai keinoja luoda ystävyyssuhteita. Hän on liian näkymätön. Hän tulee kotiin ja näyttää täällä sen kaiken pahan olon, jonka on kerännyt päivän aikana. Hän on ihmeissään ja hämmentynyt. Hän on vihainen ja turhautunut. Hän käpertyy syliini ja kysyy omilla epäselvillä sanoillaan minulta itkuisena ”Missä minun kaverini?”. Ja äidin sydän murtuu.

Oliverin itsetuntoon on pyydetty kiinnittämään huomiota. Hän on pieni, mutta fiksu poika. Hän ymmärtää jo, että syö aina eri tavalla kuin muut (allergioista johtuen) ja hän puhuu hyvin eri tavalla kuin toiset lapset. Me yritämme kotona tsempata ja kannustaa. On kovin turhauttavaa huomata, että tämä kaikki murenee päiväkodissa.

Tässä välissä haluan todeta, että päiväkodin työntekijät eivät ole tähän kaikkeen syyllisiä. He tekevät loistavaa työtä niillä vähillä keinoilla mitä heille on annettu. Minulle pahoiteltiin tilannetta myöhemmin ja todettiin, että resurssipula on iso. Milloin tähän asiaan herätään, että lapset voivat liian isoissa ryhmissä, liian pienellä henkilöstöllä huonosti? Oliverinkin ryhmässä on mahtavia ammattimaisia ja ihania hoitajia, mutta heidän on mahdotonta tehdä työtään niin hyvin kuin haluaisivat.

”Katsomme taistelutannerta. Yritämme suojata poikaamme parhaamme mukaan ja hyppäämme keskelle kaaosta.”

Tätäkö tämä kaikki tulee olemaan erityislapsen vanhempana? Kaikesta pitää taistella. Taistella siitä, että pihalla olisi tarpeeksi hoitajia, jotta lapsia ei kiusattaisi. Taistella siitä, että se mitä on luvattu, pitäisi siellä oikeassa elämässä paikkansa. Tullaanko minua jatkossa kyseenalaistamaan ylireagoinneista ja turhista päätelmistä jatkuvasti? Vähätelläänkö minun huoltani jatkossakin? Moni erityislapsen vanhempi vastaisi, että kyllä. Kiillota haarniskasi ja valmistaudu vuosien taisteluun. Onnea matkaan.

Mitä tästä kaikesta seuraa? Sitä ei voi tietää kukaan, mutta tosiasia on, että erityislasten vanhemmat joutuvat liian kovaan rääkkiin. Se aika ja voimavarat mitä tämä kaikki vie on aina jostain pois. Se on poissa sieltä perheen hyvinvoinnista. Se on poissa sen vanhemman jaksamisesta. Se on pois sen lapsen ajasta, kun vanhempien jaksamista koetellaan äärirajoille asti.

Onko tämä oikein?

Me emme jätä tätä tähän. Me vedämme syvään henkeä. Katsomme taistelutannerta. Yritämme suojata poikaamme parhaamme mukaan ja hyppäämme keskelle kaaosta. Kaaosta, joka koostuu papereista, hakemuksista, puhelinsoitteluista, palavereista, konsultaatioista jne… Me yritämme taata pojallemme jo tässä vaiheessa parempaa tulevaisuutta. Nyt ei voi toivoa kuin ihmettä.

Spread the love
  • 3
  •  
  •  
  •  
  •  
  •  
    3
    Shares

One Comment

  • Ma Kur

    Mummun on pakko ottaa kantaa.
    Lapsilla on hienot ja ammattitaitoiset kasvattajat vanhempina! Päivähoitoon/varhaiskasvatukseen siirtyminen on tänään/nykyään ehdoton edellytys että ’pysyt kehityksessä’.
    Voi meitä 50-luvulla metsässä kasvaneita lapsia, opittiin paljon luonnosta, muttei pidetty kirjanoppineina. Kädentaidot on tullut huutoon sekä ymmärrys niiden jälkeen.

    Erityislapselle päivähoitopaikka on tärkeä (kuin kaikille aloittaville) Jos ryhmässä ei löydy seuraa ja pihalla kiusataan isompien puolesta. Hoitajia aina liian vähän ja tilannetta ei osata kontrolloida. Lasten ’leikit’ ei aina näytä niin turvallisilta ja rehdeitä kuin niiden pitäisi olevan.
    Kiusaaminen alkaa jo päiväkodeissa! Miksi siitä puhutaan vasta koulussa!
    En vieläkään ymmärrä mikä sen aiheuttaa?
    Lapsia on suojeltava ja heille paras kasvatus-/hoito on taattava.
    Vältytään koulukiusaamiselta / tulevilta teini-/mielenterveysongelmilta.

    Pieni, mutta kantaanottava mielipide tulevaan
    Mummu

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *